torstai 18. heinäkuuta 2019

Hornindal Rundt


Ensimmäinen vuorijuoksu


Muutama vuosi sitten polkujuoksua aloittaessa ja tapahtumia selatessa haaveeksi nousi lähteä Norjan Hornindaliin. Ei enempää eikä vähempää kuin "the Norways toughest mountain race:lle". Matkana oli valittavana koko kierros 76km 5600m nousulla tai puolikas matka. Koko matka houkutteli kovasti, mutta koska kyseessä olisi ensimmäinen vuorijuoksu ja tarkoituksena tämän jälkeen jäädä viikoksi vielä vaeltamaan oli järki kerrankin matkassa ja puolikas saisi riittää.

Ålesund 4.7.2019
Kuukausien odotuksen jälkeen kone oli viimein ilmassa ja matkalla kohti Osloa. Tästä olisi tarkoitus jatkaa vielä Ålesundiin lentäen, jossa ensimmäinen yöpyminen. Jo Ålesundiin laskeuduttaessa häikäistyin vuorien paljoudesta, vaikka se olikin vasta alkusoittoa tulevaan nähden. Illalla kipusimme vielä paikalliseen näkötorniin mäen huipulle. Tuntui mahtavalta, vaikka tässä kohtaa korkeus ei juuri Malmin Jätemäestä tainnut paljon poiketa😁

Aamulla suuntasimme auton kohti pientä Kalvatnetin kylää noin parin tunnin ajomatkan päähän, jossa oli tarkoitus seuraavat päivät majoittua. Kisakeskukseen tästä olisi vain 10 minuutin matka. Maisemat muuttuivat koko ajan vain vuoristoisemmaksi mitä lähemmäksi majapaikkaa pääsimme. Vuoria tuntui olevan joka puolella ja aina mutkan takaa paljastui uusia. Ihan huikeata! Pieni mökkimme oli järvenrannalla, jota ympäröi vuoret, sananmukaisesti. Illalla oli tiedossa vielä kisakeskuksessa infoa tapahtumasta, mutta ennen sitä oli vielä päästävä nauttimaan noista maisemista ja kävelylenkki näissä maisemissa sai henkeä haukkomaan. Pääpyörryksissä kaikesta kauneudesta ja kisajärjestäjien höpinöistä oli illalla vaikea rauhoittua ja saada unta. Infossa peloteltiin kovin kylmyydestä ja paleltumisesta; täytyisi ottaa varavaatetta ja varavaatteen varavaatetta matkaan. Reppu oli siis äärimmilleen pakattu, niin vaihtopaitaa kuin sukkaakin, löytyi hanskaa ja pipoa ja sadevaatetta. Ja toki evästäkin, mutta siinä pysyi jo kohtuus. On alkanut pikkuhiljaa löytymään se mitä itse pystyy matkan aikana syömään ja minkä verran energiaa tarvitsee. Vettäkin oli matkassa; selässä rakko ja edessä lötköpullot. Aivan turhaan. Tunturipuroja oli tarjolla tasaisesti koko matkan ja ei todella olisi tarvinnut vettä raahata mukana. Repusta olisi saanut painoa huimasti keveämmäksi. No, tulipahan treenattua Suomen kisoihin, missä ei aina ole vettä tarjolla ja täytyy omat nesteet kantaa😰

Kalvatnet 5.7.2019
Kisa-aamuna herättiin sumuun ja pieneen sateeseen. Viimeinen pähkäily mitä sitä laittaisi päälle? Ulkoilma ei tuntunut kylmältä, mutta silti tuli varmuudeksi laitettua sitten pitkää housua ja paitaa, merinovillaa alle ja sadetakkikin päälle. Hanskat ja toki panta, jottei korvat jäädy, jos vuorilla on kylmä. Tällä varustuksella olisi varmasti antarktisellakin mantereella tarennut😂 Vielä tarkistus, että "emit"-leimasin oli matkassa, sillä reitillä oli ns. check-pointeja, joissa piti käydä itsensä leimaamassa. Tämän jälkeen ei muuta kuin reppu selkään ja menoksi.


Oltiin ajoissa kisakeskuksessa, mutta bussit lähtöön oli silti jo täynnä. Vierestä joku kisajärjestäjä huikkasi ja päästiin hänen kyydillä. Mukaan tuli myös norjalaisjuoksija ja matkalla selvisi hänen juosseen reitin jo useamman kerran. Ja hieman oli eri vauhtisarjassa meikäläisen kanssa. Itsellä tavoitteena päästä maaliin 10 tuntiin, kun tämä mies meinasi painaa sen 4,5 tuntiin😅 Tosin sanoi, että nyt, kun puolikasreitti oli siirretty alkamaan puolestavälistä ja maali olisi samassa kuin pitkänmatkalaisilla, niin tämä reitin loppupää olisi rankempi kuin aeimmin ollut alkupään matka. Sepä mukava yllätys!👏😅

Lähdössä oli pienen kyläkisan tuntua; rento ja mukava tunnelma. Katselin kyllä ihmisten varustusta, osalla oli vain shortsit ja t-paita, osalla hädin tuskin sitäkään... No, sitten olimme me muut, talvitamineissa. Lähtö oli kauniilla paikalla, joen yli menevällä sillalla, josta vuoret avautuivat jälleen joka suuntaan. Olimme vakmiiksi noin 300m korkeudella. Pian lähtövihellys kuului, sydän hakkasi miljoonaa jännitysestä ja mielessä pyöri vain "Wau, täällä sitä oikeasti nyt ollaan".

Jo kilometrin jälkeen tajusin, että vaatetta oli aivan liikaa. Hiki virtasi. Takki lähti pois ja ajattelin, että sinnittelen merinovillojen kanssa vielä, jos huipulla tuulee... Mutta ei. Meinasin sulaa, vajaa kolme kilometriä ja ei ollut vaihtoehtoja kuin pysähtyä riisumaan kerrasto välistä. Millään olisi halunnut pysähtyä... Mutta olo helpottui huomattavasti ja sai taas happea. Matka jatkui huomattavasti kevyempänä.

Ensimmäinen etappi oli laakson päässä vuoren "juurella". Reitti oli ollut suhteellisen hyvää juostavaa siihen asti, alkuun metsäautotietä ja sitten hieman kivikkoisempaa polkua, jos olisi jaksanut juosta. Ylämäkeen. Yli kolme kilometriä. Nyt olimme noin 700 metrin korkeudella, joten nousua oli ollut useampi sata metriä. Ja tämähän oli vasta alkua😂 No, ensimmäinen etappi oli tämän reitin ainoa osittainen edestakainen pätkä ja sitten saatinkin rallatella alamäkeen muutama kilometri. Jalka rullasi ja mietin, että tämä se vasta oli mukavaa... Kunnes tiukka mutka oikeaan ja alkoi todellinen vuorikisailu. Sitten mentiinkin taas pelkkää ylämäkeä 1177 metriin. Huipun tuntumassa kyseltiin välillä jopa hieman kiipeilytaitoja ja neliveto tuli avuksi. Ja tämähän tiesi taas sitä, että seuraavaksi olisi tiedossa alamäkeä. Palattiin "rallatellen" taas alle 500 metriin, jotta voitaisiin kivuta taas hieman korkeammalle. Korkein huippu saavutettiinkin Høgenibbassa 1191 metrissä. Ylhäällä aukeni toiseen suuntaan katsoessa vuori"meri" ja toiseen suuntaan kääntyessä maiseman peitti sankka sumupilvi. Ja suuntana olisi suoraan sumun keskelle. Onneksi sumu ei kuitenkaan ollut täysin sakea ja omat askeleensa ja muutaman metrin eteenpäin näki hyvin. Ja pian alaspäin mentäessä sumukin hälveni.


Kai sitä jonkinlaisessa transsissa oli, sillä ylämäet oli helpompia kuin olin kuvitellut ja niissä paineltiin selkiä kiinni ja ohi. Alamäet tuottivatkin sitten vaikeuksia ja niissä jouduin itse kiinniotettavaksi. Viimeistä alamäkeä lukuunottamatta kaikki oli järjettömän liukkaita mudasta! Jokaisella askelella liuit samalla puoli metriä. Helppoahan se olisi ollut näissä Etelä-Suomen nyppylöissä, mutta jyrkkää ja kivikkoista vuorenseinämää alas mentäessä joutui hetken askelta asettelemaan. Porukkaa painoi ohi ja itse toivoin vain selviäväni hengissä ja pahemmin kompuroimatta alas asti... Sitä alkoi jo odottaa ylämäkiä ja hetken tasaisuus oli nautintoa. Siitä ei tosin tarvinnut kyllä nauttia, sillä tasaista oli vain muuta pätkä vuorien huipuilla ja maalisuoralla😄 Tosin pientä hauskuutta alamäkiin toi, kun korkeimpien vuorten huiput sai lasketella lumessa huoletta menemään. 
Viimeisen ylämäen huipulle
kipuaminen.

Viimeinen alamäki oli ensimmäinen kunnolla juostavaa laatua. Se alkoi noin 750 metrin korkeudelta ja matkallisesti sitä riitti noin 4 kilometriä. Jep, se siis tuntui ja reidet hapottivat kivasti, kun aiemmin tuota Jättäriä on kivunnut sen 60m vertikaalia ja vajaa puoli kilometriä ylös tai alas. Tässä kohtaa taisin ensimmäistä kertaa ikinä toivoa, että alamäki loppuisikin🙈 Tämän jälkeen tajusin kuitenkin matkan olevan ihan pian ohi. Olisi viimeinen rutistus, se missä tarvitaan eniten kanttia ettei pistä kävelyksi. Lopun asfaltti pätkä. Kello näytti matkaksi vasta 33 kilometriä ja kauhulla ajattelin jäljellä olevan vielä viisi kilometriä tätä puurtamista. Mutta pari mutkaa ja yhtäkkiä kisakeskus olikin edessämme. Vielä muutama reippaampi askel ja yksi haave oli saavutettu. 

Kymmenen tunnin alitus onnistui ja kello pysähtyi aikaan 7.45.xx. Oman ikäluokan 6. ja kokonaissijoitus kaikista 82/157. 
Kokemuksena matka oli aivan huikea. Reitin varrella oli mieletön kannustus. Kyllä, ihmisiä oli tullut keskelle vuoria juoksua katsomaan ja kannustamaan👐 Ja kuuvaajia, niitäkin oli pitkin vuoria vaanimassa! Tosin kerrankin kaikki kuvat (no yhtä lukuunottamatta😝) olivat julkaisukelpoisia ja niitä oli paljon. Kisa johon ehdottomasti aion mennä uudestaankin. 


Jalat olivat pari seuraavaa päivää "hieman" normaalia rasittuneemmat, mutta myös vaellusreissu onnistui ja siitäkin juttua kesä aikana tänne...














keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Suuntana suoraan


Venlat ja Jukola 2019



Viime viikonloppuna sai nauttia hyvästä seurasta ja mahtavasta Jukola-tapahtumasta. Ihan mieletön tapahtuma luodaan tyhjästä keskelle metsää ja peltoja. Olen aloittanut suunnistuksen kaksi vuotta sitten keväällä, kun silloinen työkaveri heitti lounastauolla ilmaan, josko olisin kiinnostunut lähtemään Venloihin. Heillä oli yhden suunnistajan vajaus. Yllytyshulluna ei tarvinnut kauaa miettiä ja parin päivän päästä olin ekaa kertaa, sitten ylä-asteen, kartta ja kompassi kädessä metsässä. Mitään hajua kartan lukemisesta, rastimääritteistä saatikka kompassin käytöstä ei ollut. Sinne siis päättömästi vaan taas kerran juoksentelemaan😂 Eikä ollut kovin kehumista ekassa suorituksessakaan...

Mutta siitä se lähti, jäin koukkuun. Oon kyllä niin helppo näissä ettei parane kokeilla mitään vahvempaa...🙈 Sen jälkeen alkoi kohtuullisen ahkera suunnistaminen ja kartan ja kompassin käytön opettelu. Pikkuhiljaa aloin päästä kiinni niistä, kunnes taas seuraavalla kerralla oli ihan pihalla. Mutta on sitä tässä parin vuoden aikana selkeä kehitys tapahtunut, vaikka edelleen välillä tulee pummeja, niin isompia enää harvemmin. Toki alkukeväästä Nuuksiossa jäi yksi rasti löytämättä kokonaan, kun ei vain yksinkertaisesti löytynyt. 45 minuutin jälkeen oli vain pakko luovuttaa ja jatkaa seuraavaan. Ja jälkeenpäin reittihärvelistä katsellessa olin ihan siitä 10 metrin päästä mennyt, mutta... Välillä sitä vaan eksyy😄

Meidän ihana Venla-joukkue❤
Mutta Jukolaan. Lauantai aamulla startattiin hyvissä ajoin liikenteeseen kohti Kangasalaa. Ruuhkaakin jo loppumatkasta oli, mutta ehdittiin hyvin teltta pystyttämään ennen Venlojen starttia. Itselläni oli ankkuriosuus, nyt kolmatta kertaa, mutta jännitys kasvoi mitä lähemmäksi oma vuoro koitti. Kaikilla tuntui omassa joukkueessa menevän hienosti ja oma startti lähestyi hurjaa vauhtia. Vaihtoalueelle kävellessä jännitys puski niin, että kädet tärisivät ja mietin kykeneekö sitä karttaa edes lukemaan. Kauaa ei vaihdossa tarvinnutkaan odotella ja kolmososuuden tuoja huikkasi ohjeeksi; "Suunnalla suoraan". Noh, suoraan meno ei ehkä ole vahvinta lajiani, mutta koitin pitää sen mielessä😂 Tiesin K-pisteelle olevan matkaa, joten kartta vaan käteen ja tossua toisen eteen. Rastit löytyivät yllättävän hyvin ja koitin pitää myös mielessä viime aikoina oppimani asiat "onko rasti mäen päällä, alla, millä sivulla, monta mäkeä ylös ja alas ennen rastia..." Ihan viimeisillä rasteilla se sitten kävi. Pummi. Juoksin rastin ohi, kun olin kesken kaiken vaihtanut kompassin jo seuraavalle rastille😣 Ja vielä tuosta rastista ohi mennessä kävin katsomassa numeron ja totesin vain ettei ollut mun... No, onneksi sen verran jäin miettimään seuraavalla rastilla, että mikäs tämä nyt on, kun olin ihan toiselle alunperin menossa. Itkumuurilla olisi voinut oikeasti itku tulla. Mutta ei muuta kuin spurtti juuri ohittamalleni rastille ja sieltä vielä kerta samaa reittiä takaisin. Pöh! Muuten niin hyvin mennyt ja lähes täydellinen suoritus itselle meni pieleen. Vielä joutuu odottelemaan sitä ihan täydellistä suunnistusta, mutta toisaalta siinä piilee myös tämän lajin "juju". Aina voi kehittyä ja tehdä paremmin👍 Jää kaivelemaan ja saa aina lähtemään uudestaan ja uudestaan kartta kädessä metsään, ajatuksena, et "ens kerralla sit...".


Venlojen jälkeen tiedossa oli yö telttakylässä. Viime vuonna oli ihan liian ohut makuupussi ja liian vähän lämmintä vaatetta, joten nyt olin varautunut hyvin enkä aikonut palella. Uusi makuupussi testaukseen, villakerrasto, villasukat, fleece, pipo silmille ja korvatulpat korviin. Olin niin valmis nukkumaan. Mutta, mutta... Eihän se uni tullut. Jukolan lähtö oli juuri ja kuulutukset kaikuivat koko yön. Ja oli ihan liian kuuma! Makuupussi menee siis jatkoon, tarkenee😂 Tiesin myös jo viime vuodesta ettei sitä varmasti saa nukuttua, kun pitää odotella omaa vuoroa ja olla valmiina lähtöön "koska tahansa". Ja, vaikka olin laskeskellut mihin asti sitä ainakin hyvin voi nukkua, niin ei sitä vaan malttanut. Joten hyvin huonosti nukutun yön jälkeen aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Ja tälläkin kertaa se "koska tahansa" tuli klo9.30 satojen muiden kanssa. Siinä sitä jännättiin karttatelineillä ja suunniteltiin kumpaan kahdesta alun tiepätkästä kannattaa suunnata, jottei jää kaikkien jalkoihin. Taktiikkana siis taas täysiä lähtömerkin saatua. Ihan ok taktiikka olikin ja pahin ruuhka ainakin hetkellisesti jäi taakse. Ilma vaan oli ihan liian kuuma, hiki valui silmiin ja karttamuovi luisui hikisten sormien välissä, joten kartanluku oli vähän sinnepäin. Muutaman kerran kaarsinkin liikaa oikealle, mutta tässä vaiheessa pystyi myös hyödyntämään uria jo sen verran, että tiesi suhteellisen lähellä olevan. Ja letkoja, niitä muodostui kapeilla poluilla ja tiheiköissä missä vauhti hiipui kävelyyn. Loppuvaiheessa kuumuus alkoi olla jo todella paahtavaa ja vajaa kaksi tuntinen metsässä alkoi painaa. Kerran vielä lähikontaktia sammaleen kanssa ja sitten alkoikin jo kuulutukset kisapaikalta jälleen kuulua. Kohtuullisella ajalla pääsin kuitenkin maaliin ja oikeat rastit löytäneenä.

Jälleen reissun jälkeen on hyvä, mutta haikea olo. Aina näitä niin kovasti odottaa, mutta sitten ne on hetkessä ohi. Siinäkö se nyt oli? No, onneksi tänä vuonna on aina jokin uusi tapaphtuma edessä ja voi sitten jo aloittaa sen jännittämisen ja odottamisen😉

GPS-reitti omalta ankkuriosuudelta Venloista kertoo sen; Rakkaudesta lajiin❤😍

maanantai 27. toukokuuta 2019

KK83

Kun sattuu ja tapahtuu enemmän kuin koko "juoksu-uran" aikana


Olihan kyllä ihan mieletön reissu, mutta samalla jäi kyllä kova nälkä... Ei sen puolesta, että eväät olisi loppunut kesken. Ei, sillä dropbagillinen evästä matkasi myös takaisin päin Kuusamosta Vantaalle😂 Vaan sen takia mitä olisi voinut tehdä toisin ja missä jäi parannettavaa😉

Olimme sopineet ihanan ystävän kanssa juoksevamme yhtä matkaa. Koko vuosi on käyty yhdessä lenkeillä ja kunto ja vauhti tuntunut olevan suht sama molemmilla. Juttu luistaa ja on helppo mennä yhdessä. Tosin pientä ahdistusta itselle toi se, että toinen joutuisi hidastelemaan minun takia, jos jostain syystä juoksu ei kulje tai jotain sattuu. Yhdellä lenkillä tästä mainitsin ja samat ahdistukset ollut ystävällä. Sovimme siis ettei mitään paineita ja toinen saa lähteä omia aikojaan, jos tuntuu siltä.

Matka alkoi osaltani hieman harmillisissa tunnelmissa, kun 45min ennen lentokentälle lähtöä selkään tuli kumma kipu. Ei koskaan, siis koskaan aiemmin ole ollut mitään ja nyt sitten iski. Viiltävä kipu liikkuessa ja alaselän lihakset vetivät jumiin. Itkuhan siinä perille päästyä tuli, kun harmitti niin, että tässäkö se koko talven treeni sitten meni. No, vähän särkylääkettä ja buranaa ja ei muuta kuin juoksureppua pakkaamaan ja numerolapun hakuun. Järjestäjät olivat tosiaan myös katsoneet minut potentiaaliseksi eksyjäksi ja sain myös gps paikantimen😂 Aamulla herätys olisi kuitenkin jo klo4.30, sillä kisabussit lähtöön starttasivat 5.45, joten enempää ei onneksi illalla ehtinyt harmitella. Yön yli nukuttua olin jo aivan eri tunnelmissa, vaikka pientä kipua ja ärsytystä edelleen. Matkaan oli kuitenkin päästävä, vaikka ehkä hieman varuillaan omasta olosta.

Aamulla vielä pohdintaa mitä sitä laittaa päälle, sillä sääennuste näytti sadetta ja vielä enemmän sadetta koko päivälle. Aamupalaa, vedenpitävää päälle ja reppu niskaan. Sen nostamiseen tarvittiinkin pari kaveria, sillä painoa eväistä ja vedestä tuli kyllä enempi kuin tarpeeksi🙈 Kisabussit lähtivät onneksi ihan majoituksen vierestä, joten ei tarvinnut kovin montaa ylimääräistä askelta ottaa. Bussi starttasi ja lähti. Ja jäi ensimmäiseen mäkeen. Ei mitään liikettä. Bussilastillinen juoksijoita hieman epäuskoisena, kaikki naurahtelivat ja pientä paniikkia, ainakin itselle, meinasi tulla. Kuski yrittää kaikkensa ja lopulta bussi nytkähtelee liikkeelle, sen kuuloisena tosin ettei matka pitkälle jatkuisi. Jokainen pysähdys aiheutti muutaman ylimääräisen sydämenlyönin siitä jäisikö matka siihen. Lopulta kuitenkin hyvissä ajoin lähtöalueella👍 Mutta ne vessajonot....

Startissa olimme, itselle tuttuun tapaan, 20 sekuntia ennen lähtöä. Tämä ei ollut aivan paras vaihtoehto, sillä kapeat polut tekivät pitkät letkat ja alku meni letkoissa kävellessä, vaikka juoksuhaluja olisi ollut. Aina, kun mahdollista lähdimme ohitukseen, mutta oli todella kuluttavaa ottaa spurtteja tämän tästä ja taas madella letkassa. Intervallitreenit olisi ehkä hyvä tehdä jossain muualla kuin 83km matkalla😝 No, letkat kuuluu polkujuoksun henkeen ja mukavia juttutuokioita sitä saikin aikaiseksi. Ja se onkin myös yksi polkujuoksun ihanuuksista. Lähes poikkeuksetta kaikki ovat hyväntuulisia, iloisia (vaikka välillä ehkä matkasta rasittuneita...), auttavaisia ja aina valmiita pieneen rupatteluun😍

Muutaman tunnin jälkeen letkat alkoivat kuitenkin hajaantua ja välillä pääsi jo pidempiäkin aikoja kunnolla juoksemaan. Selkäkipu oli lähes hävinnyt, joten väite "liike on lääke" pitää paikkansa. Vettä satoi lähes koko päivän, mutta liikkeessä ollessa se ei haitannut. Juoksen niin mielummin viileässä kuin helteessä auringon paahtaessa. Juoksu sujui ja poluilla meno oli keveää. Vaaran paikkojakin riitti useampia, kun jalka jäi maasta törröttävään juureen kiinni tai isovarvas sai osumaa kivestä ja, kun 15km kohdalla nilkka muljahti oikein kunnolla. Tämäkin vielä, sillä koskaan, ei ikinä ole myöskää ollut mitään vaivoja nilkoissa. Hetki meni nilkuttaessa, kunnes kipu tasaantui eikä enää tuntunut. Matka siis jatkui.

Ensimmäinen huolto tuli kuin yllättäen, nytkö jo. Eväitä oli reppu vielä täynnä, joten dropbagista lötköpulloon vain omenalimpparia (ihan super onnistunut valinta) ja yksi smoothie selkään. Muutama minuutti ja olimme taas jo matkalla. Tehokasta. Muutaman ylimääräisen sydämentykytyksen toi myös noin 30km ennen maalia, kun ystäväni meinasi tipahtaa rotkoon maan pettäessä jalan alta😱 Hetki meni sykkeitä tasatessa ja harmikseen hänkin satutti jalkansa. Kaikesta huolimatta juoksu jatkui ja vauhti pysyi hyvänä kunnes tulimme riippusillalle, jonne oli ehtinyt 55km ja 34km matkalaiset. Tuossa jonotellessa ja paikallaan ollessa iski ensimmäisen kerran kylmyys. Onneksi taaskin oli iloisia juoksijoita ympärillä ja ehti muutaman sanan yhden sun toisen kanssa vaihtamaan. Pysähdys venyi melkein 15 minuuttiin ennen kuin pääsimme jatkamaan. Lämpö kuitenkin palasi nopeasti liikkeelle päästyämme. Tämän jälkeen alkoikin taas tasainen ohittelu, mutta ihanaa oli, kun kanssa juoksijat kannustivat meitä eteenpäin. "Teillä on niin kevyt askel", "Näyttää hyvältä", "Tsemppiä". Tuntui niin hyvältä saada kerrankin itse niitä kannustuksia mitä on aiemmin jaellut aina muille😍 Kiitelin ja tsemppasin myös takaisin.

Oman kellon gps pysähtyi tuossa sillalla 47-48km kohdalle. Pientä epätoivoa se alkuun toi, sillä kilometrit alkoi tuntua jo kovin pitkiltä. Ei vain ymmärtänyt kellon pysähtyneen, kunnes epätoivoisena kysyin takana juoksevalta, mitä hänen matka näyttää. Onneksi sanoi olevan kohta 59km takana ja pienoinen helpotus sille ettei ne kilometrit nyt sitten niin vaikeita ollutkaan. Tämän jälkeen loppumatka mentiin siis täysin fiiliksen mukaan eikä vauhtia voinut "tarkkailla". Toisaalta oli kovin vapauttavaa mennä sitä vauhtia, kun tuntui jalan nousevan.

Mäkiä oli reitillä ennen viimeistä huoltoa enemmän kuin muistan viime vuoden 53km matkalta. Kuka lie ne sinne kasannut, sillä muistelin niiden alkavan vasta viimeisen huollon jälkeen, mutta taitaa se aika kultaa muistot😆 Sauvat olivat olleet mukana ja käyttöä niille lopussa tulikin. Mäet menivät kuitenkin odotettua helpommin, joten tunkkaustreeneistä on jotain hyötyä ollut.

Viimeistä ylämäkeä kivutessa muutama onnen kyynel vierähti ja ajatus siitä, että matka on kohta ohi ja siitä selvittiin oli samalla niiin ihanaa, mutta myös hieman haikeaa. Niin kauan odotettu juoksumatka olisi kohta jo ohi. Maaliin alamäkeä rullatessa tuntui niin hyvältä ja kevyeltä, hymy irtosi helposti ja olo oli mainio.

Vaikka pääasia miksi juoksen on sen tuoma hyvä olo, ihana fiilis ja luonnosta nauttiminen, on nyt myös herännyt "pieni" kilpailuhenki. Tästä reissusta jäi nälkä. Jos olisi ollut hieman edempänä lähdössä. Jos ei olisi nyrjäyttänyt nilkkaansa. Jos ystävä ei olisi satuttanut jalkaansa. Jos emme olisi joutuneet jonottamaan niin kauaa sillalla. Jos ei olisi ollut niin paljon painoa repussa. Monta pientä juttua, mitkä jäivät kaivelemaan sen verran, että revanssi sitä varmasti pitää ensi vuonna ottaa😅

Kaikesta jossittelusta huolimatta, olen niin tyytyväinen juoksuun. Aika tavoite oli 12-13h ja se toteutui. 12h42min, naisissa sija 27. ja oman ikäsarjan 7.😉


On se vaan niin koukuttavaa ja jollain hullulla tapaa myös niin ihanaa😍 Nyt kuitenkin hetki pakkolepoa; mustunut ja turvonnut nilkka kuntoon ja sitten taas jatketaan.



lauantai 18. toukokuuta 2019

Valmistautuminen Karhunkierrokselle

Viime hetken paniikki


Kesän ensimmäinen iso koitos on jo ihan nurkan takana ja vaikka talvi onkin mennyt ihan mukavasti treenatessa, alkaa pieni paniikki nostaa päätään. Viimeinen kuukausi on ollut koulun, koulutehtävien ja tenttien, työn, juoksun ja lasten kanssa olemisen välillä tasapainoilemista. Yritystä yhdistää kaikki niin ettei mikään kärsisi... Kaikkea ei kuitenkaan pysty ihan täysin toteuttamaan ja eniten on tainnut kärsiä oma mielenterveys😂

Ennen ensi perjantaita tässä tulee olemaan 11:sta päivän putki. Ei tosin kulautella, vaan tasapainoillaan koulun ja töiden kanssa. Joka päivä koulua tai töitä. Ja huipputapauksessa molempia; aamusta kouluun ja illaksi töihin... No, jotenkin tästä on tullut vakio ennen kisoja. Ensimmäinen lapin reissu oli 2017 Ylläs-Pallaksen 30k ja sitä ennen oli 21 työpäivää kahdella vapaalla, viime vuoden Karhunkierroksen 53k 18 työpäivää kahdella vapaalla. Ja näköjään sama toteutuu nytkin, mutta sillä erotuksella, että välissä pari pitkää päivää😵 Tässä kyllä mietin, että olisihan se ehkä ihan kiva joskus lähteä juoksuun hyvin levänneenä ja palautuneenakin😀

Tässä muutaman vuoden aikana matkan pituuden ja treeniajan "normaali" raja on hämärtynyt. Juoksun alkuaikoina tunnin lenkki oli jo saavutus tai 10km pitkis. Nykyään kahden tunnin lenkki poluilla on lyhyt, minkä voi tehdä töiden jälkeen illalla. Pikaisesti käydä pieni iltalenkki. Tunnin takia harvemmin viitsii edes lähteä poluille😕 (Toki maantielenkki kotiovelta on eriasia.) Talvi on treenattu lumihangessa tarpoen ja kerrankin koko talvi on tullut juostua, eikä nyt keväällä tarvinnut aloittaa kaikkea taas alusta kuten monena vuonna aiemmin. Pitkiä lenkkejä, ainakin ajallisesti, on tullut tehtyä.
83k on kuitenkin jo sen verran pitkä matka, että matkan aikana voi tapahtua mitä vain ja monen asian on mentävä "nappiin", jotta pääsee maaliin asti. Pelkkä hyvä kunto ei omalla kohdalla ainakaan riitä. Ja siinäkin vielä parannettavaa😉 Mutta suurin haaste tulee itselle olemaan matkan aikana tankkaus. Lähes kaikissa pitkissä kisoissa 6-8 tunnin jälkeen iskee "ei tee mieli syödä mitään". Ei maistu suolainen tai makea, ei neste eikä kiinteä. Mikä on se mitä siinä vaiheessa saa syötyä, vaikka väkisin... Bodom Trailillä tuli huomattua, että tankkaus on lyhyemmilläkin matkoilla tärkeää, saatika sitten pitkillä. Tänä vuonna saa ensimmäistä kertaa pakata mukaan dropbagin, mikä hieman helpoittaa, sillä sinne voi laittaa vähän kaikkea ja täydentää sitten reppu sen mukaan mikä maittaa. Harmitus vaan, että huolto on jo kovin aikaisessa vaiheessa...

Matkan pidetessä myös väsymys kasvaa ja loukkaantumisriski tätä myötä. Jaksaako nostaa jalkoja kaikkien juurakoiden ja kivien yli? Ihaileeko sitä maisemia maantasolta, loppuuko matkanteko siihen... Kaikkea ei ehkä ole hyvä miettiä liikaa...

Ja vaatetus, apua?! Ainainen painajainen, kun ilmat ja ennusteet muuttuvat päivän aikana auringosta sateeseen tai päinvastoin😂 Ja näin keväällä se missä kunnossa polut ovat; ehtiikö loputkin lumet sulaa vai mennäänkö haarahangissa... Siinä tosin voisi olla etulyöntiasema😉

Tänään lyhyt ja kevyt lenkki ihanan ystävän kanssa metsässä rauhoitti hetkellisesti, mutta samalla sai aikaan muun muassa näitä ajatuksia tulevasta.

perjantai 10. toukokuuta 2019

Kisakauden startti

Bodom double 2019




Viime viikonloppuna startattiin kisakausi ja jo perinteiseksi muodostunut Bodomin yöjuoksu oli ensimmäisenä edessä. Kaksi vuotta aiemmin tämä samainen tapahtuma on ollut ensi kosketukseni polkujuoksukisaan ja melkeinpä polkujuoksuunkin. Silloin lähdin matkaan kahden noin 4km lenkin verran polkuihin tutustuneena🙈 Mutta mudassa tarpomisessa ja pimeässä metsässä oli sitä jotain ja hurahdin polkuiluun täysin. Nyt takana on jo muutama kilometri ja kisakin enemmän. 

Tällä kertaa olin uskaltautunut ilmoittaa itseni ensimmäiseen lähtöryhmään ja toivoin etten olisi muiden tukkeena. Ei meinaan ollut mitään hajua millaista vauhtia sitä uskaltaa lähteä, kun nuo vauhtitreenit on jäänyt "vähän" vähemmälle ja enemmän tullut mentyä mukavaa ja rauhallista pk treeniä... 
Viikonlopuksi oli luvattu sadetta ja haaveet kuivista sukista romuttui😆 Ilma oli kuitenkin loistava, ei sadetta, ei liian kuumaa tai kylmää. Täydellistä. Vaikka ehkä olikin "kuivaa" totutulle Bodomille, niin kyllä sitä mutaa ja suotakin vaan löytyi matkan varrelle.

Matkaan olin ajatellut lähteä rauhallisesti, mutta mutta... Lappu rintaan ja täysiä heti startista😂 Jo ekan kilsan jälkeen tiesin ettei ihan "kärjen" vauhtia kannata kuitenkaan yrittää ja onneksi letkojakin muodostui ja näihin piti vähän himmailla. Sykkeet huiteli vk:n ylärajoilla, mutta jalka oli kuitenkin yllättävän kevyt ja siivitti omaan enkkaan polkukympillä, 56.02. ja viime vuoden aikaan parannusta 11 minuuttia. Talven tarpomiset lähes vyötäröön asti lumessa on siis kannattaneet. Tosin vähän ehkä jäi tuo pari sekuntia kyllä harmittamaan😜 

Kuva: Onevision

Kroppa kävi yöllä kierroksilla eikä uni tullut millään. Tulikin nukuttua vain muutama tunti pienissä pätkissä ja aamulla olo olikin kuin paremmankin baari-illan jälkeen. Ja nälkä! Se oli vaivannut jo aamuyöstä, kun illalla ei mikään enää oikein maistunut
. Virhe numero yksi. Mutta herättyä se oli puuro naamaan ja pähkäilyä millä varustuksella sitä lähtisi seuraavaan koitokseen.

Ja taas, ei sitä kerrasta opi😂 Täysiä matkaan. Onneksi taas jonot muodostui nopeasti, mikä hidasti vautia, mutta myös hajaantui usein yhtä nopeasti. Juoksu kuitenkin kulki ja tuntui hyvältä. Sykkeet pysyi suhteellisen maltillisena. Puuskutti toki, mutta eikös se kisassa vähän pidäkin kuulua. Jotenkin ajattelin ettei matka nyt niin pitkä ole ettäkö tarvitsisi sen kummemmin tankkailla matkalla. Virhe numero 2. Vettä tuli muutama kulaus silloin tällöin otettua, mutta muuten menin kisafiiliksellä eteenpäin, kunnes... Vähän 17km jälkeen täysin yhtäkkiä jalat oli mennä alta ja silmissä pimeni. Onneksi oli juuri ylämäki ja sain puusta tukea. Hetken hengähdys ja päässä kävi ajatusten laukka... "Ei nyt", "Hyvä juoksu menee ihan pilalle", "Jos kuitenkin vain yritän". Juoksijoita vilisi ohi ja mietin tässäkö se oli. Onneksi oli sentään varalle yksi smoothie repussa ja muutama siripiri. Ne naamaan ja eteenpäin. Paitsi ettei meinannut päästä. Jalat oli kuin puuroa ja sai tehdä töitä, että pysyi pystyssä. Neljä kilometriä. Voi tuntua ikuisuudelta. Muutaman kilometrin raahustamisen jälkeen uskalsi ottaa jo varovasti juoksuaskelia. Energiat alkoi vähän imeytyä, mutta jalka painoi. Sitten jostain kantautui lehmänkello, voiko sen äänestä niin ilahtua? Enää ei siis olisi kovin pitkää matkaa maaliin. Viimeinen hiekkapätkä ja selviäisin maaliin saakka. 

21km on pitkä matka tälläiselle tavalliselle tallaajalle ja varsinkin, kun sen yrittää mennä täysiä😀😂 Ensi kerralla muistan syödä hyvin edellisenäkin päivänä ja tankata matkalla. Siinähän se juoksun ilo on, eväiden syömisessä😋 Kaikesta huolimatta aika parani viime vuoteen samat 11 minuuttia kuin yöjuoksussakin ja loppuaika oli 2.27.xx. Yllätyksekseni se riitti kuitenkin kolmanteen sijaan doublella ja tuli käytyä pikainen pyrähdys palkintopallilla.

Ensi vuonna taidan suosiolla olla vapaaehtoisena ja juosta vain ohjailemassa busseja😉 


Luovuttaminen. DNF. Kummittelivat matkalla ajatuksissa, mutta tällä kertaa vielä jäivät vain kummittelemaan. Tosin mietin myös, että ehkä välillä olisi myös hyvä osata luovuttaa ja kuunnella omaa oloa. Missä vaiheessa ollaan siinä pisteessä, että matka jää siihen. Se jää nähtäväksi. Toivottavasti ei tarvitse tämän vuoden kisoissa sitä vielä omalla kohdalla kokea, mutta matkat pitenee ja etenkin henkistä kestävyyttä siinä koetellaan. 

Kuva 20km kohdalta kertoo kaiken🙈😅 (kuva:Onevision)

"Pikamatkat" on kivoja, mutta näillä lyhyillä ja nopeilla matkoilla jään kuitenkin kaipaamaan ihmisten kanssa juttelua, maisemien ihailua ja kuvaamista, matkamuistojen "keräämistä"... 

Seuraavaa koitos onkin jo ihan nurkan takana ja toistaiseksi pisin matka poluilla olisi edessä. Karhunkierroksen 83k odottelee tallaajiaan...