Hornindal Rundt

Ensimmäinen vuorijuoksu

Muutama vuosi sitten polkujuoksua aloittaessa ja tapahtumia selatessa haaveeksi nousi lähteä Norjan Hornindaliin. Ei enempää eikä vähempää kuin "the Norways toughest mountain race:lle". Matkana oli valittavana koko kierros 76km 5600m nousulla tai puolikas matka. Koko matka houkutteli kovasti, mutta koska kyseessä olisi ensimmäinen vuorijuoksu ja tarkoituksena tämän jälkeen jäädä viikoksi vielä vaeltamaan oli järki kerrankin matkassa ja puolikas saisi riittää.

Ålesund 4.7.2019

Kuukausien odotuksen jälkeen kone oli viimein ilmassa ja matkalla kohti Osloa. Tästä olisi tarkoitus jatkaa vielä Ålesundiin lentäen, jossa ensimmäinen yöpyminen. Jo Ålesundiin laskeuduttaessa häikäistyin vuorien paljoudesta, vaikka se olikin vasta alkusoittoa tulevaan nähden. Illalla kipusimme vielä paikalliseen näkötorniin mäen huipulle. Tuntui mahtavalta, vaikka tässä kohtaa korkeus ei juuri Malmin Jätemäestä tainnut paljon poiketa😁

Aamulla suuntasimme auton kohti pientä Kalvatnetin kylää noin parin tunnin ajomatkan päähän, jossa oli tarkoitus seuraavat päivät majoittua. Kisakeskukseen tästä olisi vain 10 minuutin matka. Maisemat muuttuivat koko ajan vain vuoristoisemmaksi mitä lähemmäksi majapaikkaa pääsimme. Vuoria tuntui olevan joka puolella ja aina mutkan takaa paljastui uusia. Ihan huikeata! Pieni mökkimme oli järvenrannalla, jota ympäröi vuoret, sananmukaisesti. Illalla oli tiedossa vielä kisakeskuksessa infoa tapahtumasta, mutta ennen sitä oli vielä päästävä nauttimaan noista maisemista ja kävelylenkki näissä maisemissa sai henkeä haukkomaan. Pääpyörryksissä kaikesta kauneudesta ja kisajärjestäjien höpinöistä oli illalla vaikea rauhoittua ja saada unta. Infossa peloteltiin kovin kylmyydestä ja paleltumisesta; täytyisi ottaa varavaatetta ja varavaatteen varavaatetta matkaan. Reppu oli siis äärimmilleen pakattu, niin vaihtopaitaa kuin sukkaakin, löytyi hanskaa ja pipoa ja sadevaatetta. Ja toki evästäkin, mutta siinä pysyi jo kohtuus. On alkanut pikkuhiljaa löytymään se mitä itse pystyy matkan aikana syömään ja minkä verran energiaa tarvitsee. Vettäkin oli matkassa; selässä rakko ja edessä lötköpullot. Aivan turhaan. Tunturipuroja oli tarjolla tasaisesti koko matkan ja ei todella olisi tarvinnut vettä raahata mukana. Repusta olisi saanut painoa huimasti keveämmäksi. No, tulipahan treenattua Suomen kisoihin, missä ei aina ole vettä tarjolla ja täytyy omat nesteet kantaa😰

Kalvatnet 5.7.2019

Kisa-aamuna herättiin sumuun ja pieneen sateeseen. Viimeinen pähkäily mitä sitä laittaisi päälle? Ulkoilma ei tuntunut kylmältä, mutta silti tuli varmuudeksi laitettua sitten pitkää housua ja paitaa, merinovillaa alle ja sadetakkikin päälle. Hanskat ja toki panta, jottei korvat jäädy, jos vuorilla on kylmä. Tällä varustuksella olisi varmasti antarktisellakin mantereella tarennut😂 Vielä tarkistus, että "emit"-leimasin oli matkassa, sillä reitillä oli ns. check-pointeja, joissa piti käydä itsensä leimaamassa. Tämän jälkeen ei muuta kuin reppu selkään ja menoksi.

Oltiin ajoissa kisakeskuksessa, mutta bussit lähtöön oli silti jo täynnä. Vierestä joku kisajärjestäjä huikkasi ja päästiin hänen kyydillä. Mukaan tuli myös norjalaisjuoksija ja matkalla selvisi hänen juosseen reitin jo useamman kerran. Ja hieman oli eri vauhtisarjassa meikäläisen kanssa. Itsellä tavoitteena päästä maaliin 10 tuntiin, kun tämä mies meinasi painaa sen 4,5 tuntiin😅 Tosin sanoi, että nyt, kun puolikasreitti oli siirretty alkamaan puolestavälistä ja maali olisi samassa kuin pitkänmatkalaisilla, niin tämä reitin loppupää olisi rankempi kuin aeimmin ollut alkupään matka. Sepä mukava yllätys!👏😅

Lähdössä oli pienen kyläkisan tuntua; rento ja mukava tunnelma. Katselin kyllä ihmisten varustusta, osalla oli vain shortsit ja t-paita, osalla hädin tuskin sitäkään... No, sitten olimme me muut, talvitamineissa. Lähtö oli kauniilla paikalla, joen yli menevällä sillalla, josta vuoret avautuivat jälleen joka suuntaan. Olimme vakmiiksi noin 300m korkeudella. Pian lähtövihellys kuului, sydän hakkasi miljoonaa jännitysestä ja mielessä pyöri vain "Wau, täällä sitä oikeasti nyt ollaan".

Jo kilometrin jälkeen tajusin, että vaatetta oli aivan liikaa. Hiki virtasi. Takki lähti pois ja ajattelin, että sinnittelen merinovillojen kanssa vielä, jos huipulla tuulee... Mutta ei. Meinasin sulaa, vajaa kolme kilometriä ja ei ollut vaihtoehtoja kuin pysähtyä riisumaan kerrasto välistä. Millään olisi halunnut pysähtyä... Mutta olo helpottui huomattavasti ja sai taas happea. Matka jatkui huomattavasti kevyempänä.

Ensimmäinen etappi oli laakson päässä vuoren "juurella". Reitti oli ollut suhteellisen hyvää juostavaa siihen asti, alkuun metsäautotietä ja sitten hieman kivikkoisempaa polkua, jos olisi jaksanut juosta. Ylämäkeen. Yli kolme kilometriä. Nyt olimme noin 700 metrin korkeudella, joten nousua oli ollut useampi sata metriä. Ja tämähän oli vasta alkua😂 No, ensimmäinen etappi oli tämän reitin ainoa osittainen edestakainen pätkä ja sitten saatinkin rallatella alamäkeen muutama kilometri. Jalka rullasi ja mietin, että tämä se vasta oli mukavaa... Kunnes tiukka mutka oikeaan ja alkoi todellinen vuorikisailu. Sitten mentiinkin taas pelkkää ylämäkeä 1177 metriin. Huipun tuntumassa kyseltiin välillä jopa hieman kiipeilytaitoja ja neliveto tuli avuksi. Ja tämähän tiesi taas sitä, että seuraavaksi olisi tiedossa alamäkeä. Palattiin "rallatellen" taas alle 500 metriin, jotta voitaisiin kivuta taas hieman korkeammalle. Korkein huippu saavutettiinkin Høgenibbassa 1191 metrissä. Ylhäällä aukeni toiseen suuntaan katsoessa vuori"meri" ja toiseen suuntaan kääntyessä maiseman peitti sankka sumupilvi. Ja suuntana olisi suoraan sumun keskelle. Onneksi sumu ei kuitenkaan ollut täysin sakea ja omat askeleensa ja muutaman metrin eteenpäin näki hyvin. Ja pian alaspäin mentäessä sumukin hälveni.

Kai sitä jonkinlaisessa transsissa oli, sillä ylämäet oli helpompia kuin olin kuvitellut ja niissä paineltiin selkiä kiinni ja ohi. Alamäet tuottivatkin sitten vaikeuksia ja niissä jouduin itse kiinniotettavaksi. Viimeistä alamäkeä lukuunottamatta kaikki oli järjettömän liukkaita mudasta! Jokaisella askelella liuit samalla puoli metriä. Helppoahan se olisi ollut näissä Etelä-Suomen nyppylöissä, mutta jyrkkää ja kivikkoista vuorenseinämää alas mentäessä joutui hetken askelta asettelemaan. Porukkaa painoi ohi ja itse toivoin vain selviäväni hengissä ja pahemmin kompuroimatta alas asti... Sitä alkoi jo odottaa ylämäkiä ja hetken tasaisuus oli nautintoa. Siitä ei tosin tarvinnut kyllä nauttia, sillä tasaista oli vain muuta pätkä vuorien huipuilla ja maalisuoralla😄 Tosin pientä hauskuutta alamäkiin toi, kun korkeimpien vuorten huiput sai lasketella lumessa huoletta menemään. 

Viimeisen ylämäen huipulle
kipuaminen.

Viimeinen alamäki oli ensimmäinen kunnolla juostavaa laatua. Se alkoi noin 750 metrin korkeudelta ja matkallisesti sitä riitti noin 4 kilometriä. Jep, se siis tuntui ja reidet hapottivat kivasti, kun aiemmin tuota Jättäriä on kivunnut sen 60m vertikaalia ja vajaa puoli kilometriä ylös tai alas. Tässä kohtaa taisin ensimmäistä kertaa ikinä toivoa, että alamäki loppuisikin🙈 Tämän jälkeen tajusin kuitenkin matkan olevan ihan pian ohi. Olisi viimeinen rutistus, se missä tarvitaan eniten kanttia ettei pistä kävelyksi. Lopun asfaltti pätkä. Kello näytti matkaksi vasta 33 kilometriä ja kauhulla ajattelin jäljellä olevan vielä viisi kilometriä tätä puurtamista. Mutta pari mutkaa ja yhtäkkiä kisakeskus olikin edessämme. Vielä muutama reippaampi askel ja yksi haave oli saavutettu. 

Kymmenen tunnin alitus onnistui ja kello pysähtyi aikaan 7.45.xx. Oman ikäluokan 6. ja kokonaissijoitus kaikista 82/157. 
Kokemuksena matka oli aivan huikea. Reitin varrella oli mieletön kannustus. Kyllä, ihmisiä oli tullut keskelle vuoria juoksua katsomaan ja kannustamaan👐 Ja kuuvaajia, niitäkin oli pitkin vuoria vaanimassa! Tosin kerrankin kaikki kuvat (no yhtä lukuunottamatta😝) olivat julkaisukelpoisia ja niitä oli paljon. Kisa johon ehdottomasti aion mennä uudestaankin. 

Jalat olivat pari seuraavaa päivää "hieman" normaalia rasittuneemmat, mutta myös vaellusreissu onnistui ja siitäkin juttua kesä aikana tänne...